Löysin vahingossa  vanhoja kuvia ja muuta sälää koneelta. Sellaista, jota en tienny edes enää olevan. Se herätti paljon muistoja. Oon joskus ollu tosi nätti tyttö. Puhun ihan ku olisin jo joku vanha haahka :D Sitä en kuitenkaan ole. Reilu parikymppinenhän minä "vasta" olen. Tuli mieleen ajat, jolloin olin exän kanssa kihloissa. Kyllä mä sillo olin onnellinen. Mut mihin se loppu? Miten rakkaus toiseen ihmiseen voi hiipua? Olin silloin liian nuori, sanoisin. Halusin kokea kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Exän kanssa se ei olisi ollut mahdollista. Eniten harmittaa se, et jouduin oikeesti satuttaa toista. Olin julma. Mutta haluaisinko olla hänen kanssaan nyt, jos se vain olisi mahdollista? Todennäköisesti en. Olemme liian erilaiset. Olen kuitenkin kiitollinen hänelle monesta asiasta.

Olin aika järkyttynyt kun löysin yhden runon, jonka tein vuosia, vuosia sitten. Tiedän, etten ole runollisesti tai muutenkaan kirjallisesti lahjakas, joten runo on aika kökkö. Olin tehnyt tämän runon melkeinpä kolme vuotta ennenkuin jätin exäni. Mitä tämä sanoo? Oliko suhteemme jo alusta saakka tuhoon tuomittu? Varmaankin kyllä. Ehkä silloinkin halusin vain jonkun, josta pitää kii. Surullista.

Istun yksin pimeässä,
vain kynttilän valo
heijastuu kasvoilleni.
Rakkauteni roihu on hiipumassa
kuin loppuun palanut kynttilä
vaikka haluaisin sen vielä palavan.
En tiedä mitä tapahtui.
Haluaisin vielä olla kanssasi,
mutta en voi valehdella itselleni.
En rakasta sinua enää.